Jukka Tujulan sivusto: Juoksu

Juoksu

"Saattaa tässä olla jotain hullua. Ryyppäämisessäkin on." Lasse Virén

Aloitin syksyllä 2002 säännöllisen lenkkeilyn. Aikaisemmin vuodelta 1975 alkunsa saanut polvivamma ja alkuvuodesta 2001 vaivannut krooninen akillesjänteen tulehdus olivat vakuuttaneet minut siitä, että en koskaan voisi juosta säännöllisiä lenkkejä. Kaverini Harri Hedgren ja Pertti Vakkuri, molemmat reilusti alle kolmen tunnin maratoonareita, saivat minut kuitenkin aloittamaan varovaisen harjoittelun. Samalla aloitin perehtymisen juoksuvalmennuksen perusteisiin ja suomalaisten 1900-luvun alkupuolen juoksijoiden harjoitteluun.

Minulla ei ole kestävyyslaji taustaa, mutta kouluaikana 70-luvulla juoksin Pirkkolassa kuuden kilometrin lenkkejä kerran pari viikossa. Vauhti näillä lenkeillä vaihteli neljästä minuutista neljään ja puoleen kilometriä kohti. Joskus yritin juosta yhdeksän kilometrin lenkkejä, mutta koin ne epämiellyttäviksi, sillä niissä vauhtini tippui viiteen minuuttiin kilometriä kohti. Vauhtileikittelyn ymmärsin tuolloin tarkoittavan harjoitusta, jossa juostaan tasamaat kovaa ja ylämäet täysillä niin, että silmissä mustenee. Puhumattakaan vetoharjoittelusta, joka mielestäni oli sitä että juostaan määrätty matka mahdollisimman monta kertaa täysillä mahdollisimman lyhyellä palautuksella.

Sitten menikin pari vuosikymmentä ilman minkäänlaista kestävyysharjoittelua. Vuonna 2002 aloitin harjoittelun parin tunnin kävelylenkeillä, joissa oli vapauttavia juoksuosuuksia. Jokainen juoksuguru kertoo että lenkillä voi kävellä, mutta sen sisäistäminen ei olisi yksin onnistunut. Hölkkääminen kuuden minuutin kilometrivauhdilla tuli pian ohjelmaan ja muutaman kuukauden jälkeen viidentoista kilometrin lenkki meni jo viiden minuutin vauhdilla.

Ensimmäisen kilpailuni oli Länsiväyläjuoksu 13.4.2003 ja 16,5 kilometriä taittui aikaan 1.17.28. Kesällä harjoittelin vain pari kertaa viikossa, mutta 19.07.2003 Hämeenlinnassa 30 asteen helteessä onnistuin laahustamaan puolimaratonin läpi aikaan 1.42.03. Ensimmäistä kertaa elämässäni join juoksun aikana, mutta kyllä maalissa silti todella janotti.

Vuoden 2004 alusta aloitin harjoittelun Tukholman maratonille. Harjoituspäiväkirjan mukaan kilometrejä kertyi tammi-toukokuussa 458, joka tekee keskimäärin 22 km viikossa. Tavoite oli huomattavasti kovempi, mutta erilaiset jalkavaivat estivät tavoitteen toteutumisen. Länsiväyläjuoksussa 25.4.2004 aika parani kipeästä polvesta huolimatta selvästi tulokseen 1.11.02 (16,5 km). Kaksi viikkoa ennen maratonia ilmaantunut nivusvaiva ja viimeisellä viikolla iskenyt nuha aiheuttivat sen, että päätin osallistumisesta vasta kilpailua edeltävänä päivänä. Nuha taisi olla allergista, koska se parani laivamatkalla.

Koska minulla ei ollut aikaisempaa maratonkokemusta jouduin mustaan eli turistien lähtöryhmään. Lähtökarsinassa yritin tunkeutua mahdollisimman eteen, mutta silti lähdön tapahduttua meni kuusi minuuttia ennen kuin ylitin lähtölinjan. Kolmeen kymppiin asti keskinopeus pysyi viiden ja puolen minuutin kilometrivauhdissa, mutta sitten jalat alkoivat mennä niin tönköiksi että vauhti hidastui. Yritin vielä 35 km:n kohdalla vauhdin kiristystä, mutta se johti voimien loppumiseen 39 km:n kohdalla. Sain kuitenkin pidettyä askeleen juoksun puolella maaliin asti, vaikka vauhti oli todella hidasta. Nettoaikani oli 4.03.28.

Tukholman maraton antoi lähinnä kokemusta, sillä olin ensimmäistä kertaa suuressa massajuoksussa ja ensimmäistä kertaa elämässäni juoksin puolimaratonia pitemmän matkan. Pahin virheeni oli kellon käynnistäminen lähtömerkistä, eikä lähtöviivalta. Kahden kilometrin kohdalla väliaikani oli, oman kelloni mukaan, päälle 17 minuuttia ja tunsin että nyt ovat konseptit sekaisin. Lähtökarsinassa olisi pitänyt tunkeutua röyhkeämmin eteenpäin, sillä tuhansien juoksijoiden ohittelu koukkaamalla milloin mistäkin söi voimia. Tankkaus meni kohtalaisen hyvin mutta ei ihan nappiin, sillä runsas pastan syönti hidasti vatsan toimintaa ja ruoka ei tuntunut laskeutuvan normaalisti. Olisi ilmeisesti pitänyt tankata kuitupitoisemmalla ruualla. Nestettä tankkasin neljä litraa laivalla ja kisan aikana join mukillisen vettä tai urheilujuomaa kaikilla muilla paitsi ensimmäisellä ja viimeisellä juottopaikalla. Ensimmäistä en ruuhkassa huomannut, mutta viimeisen väliin jättäminen oli paha virhe. Ilman lämpötila oli noin 20 astetta ja aurinko paistoi ensimmäiset kolme tuntia, joten nestettä olisi voinut nauttia vähän enemmänkin, mutta vatsa ei välttämättä olisi sitä kestänyt. Neljän tunnin päälle painunut loppuaika oli pettymys, mutta olen tyytyväinen että kiersin koko lenkin juosten. Kyseessä piti olla kerran elämässä projekti, mutta koska parannettavaa jäi tosi paljon...

Länsiväyläjuoksulla 17.4.2005 oli mittaa 18,2 km. Aikaa meni 1.19.29, mutta jälleen ilmaantuneet polvivaivat olivat tällä kertaa jo menossa ohi, joten alamäissäkin saatoin tällä kertaa käyttää molempia jalkoja. Lauantaina 4. kesäkuuta 2005 yritin taas Tukholmassa maratonin hallittua läpivientiä. Tuloksena oli aika 3.44.34. Edellinen syksy meni vammoja parannellessa, mutta tammi-toukokuussa kilometrejä kertyi 610, joka tekee keskimäärin 29 km viikossa. Tuolta pohjalta uskoin kolmen ja puolen tunnin ajan eli viiden minuutin keskimääräisen kilometrivauhdin olevan saavutettavissa.

Maratonjuoksussahan on tärkeintä, että jalat pelaavat. Sitten tulevat energian riittävyys ja elimistön kunto. Kunto ei ole ongelma, jos juoksee kuten minä niin hitaasti että ei hengästy. Energiakin riitti tällä kertaa maaliin asti. Tankkaus oli muuten samanlainen kuin viimeksi, mutta tällä kertaa varmistin riittävän kuidun saannin runsaalla ruisleivän syönnillä. Edellisen viikonlopun olin vähähiilihydraattisella dieetillä: Kahden päivän aikana söin ainoastaan kilon grillattua porsaan filettä, pari kurkkua ja pussillisen tomaatteja. Ilmeisesti tämä tyhjennys sopi minulle. Muuten siis kaikki oli hyvin kun sääkin oli viileä, mutta se tärkein lenkki eli jalat petti. Puolen välin jälkeen polvivaivat pakottivat pariin pysähdykseen ja toisen kierroksen Vesterbron alamäki pisti jalat niin jumiin, että loppupuolen loivien alamäkien juokseminen oli lähes mahdotonta. Kahden viimeisen kilometrin tasamaaosuuden tulin taas vauhdilla, koska energiahan ei ollut lopussa.

Mistä siis tuli tuo ylimääräinen 14 minuuttia, jonka jäin tavoitteesta? Olin keltaisessa lähtöryhmässä ja alkuhässäkässä menetin noin puolitoista minuuttia. Saman verran vei vanhan polvivaivan hoitaminen venyttämällä ja hieromalla. Loput minuutit tulivat välillä 30 - 40 kilometriä, jonka laahustin kuuden minuutin kilometrivauhtia. Tuon välin olisin voinut yrittää runtata väkisin alle viiden minuutin vauhtia, kuten tein neljänkympin jälkeen. Täysin jumissa olevilla pohkeilla ja reisillä alle viiden minuutin vauhti aiheutti kuitenkin sen verran hengästymistä, että kymppiä en mitenkään olisi jaksanut tuota tahtia. Urheilujuomakin alkoi tuolla välillä sen verran tökkimään, että vauhtia ei tehnyt mieli kiristää. Ei tietenkään ole mikään ihme, jos jalat puutuvat kolmen tunnin jälkeen, kun takana ei ole yhtään yli kaksituntista lenkkiä. Mutta paha on juosta sellaisia, jos polvi ei kestä. Seuraava tavoite onkin polven saaminen kuntoon. Eihän se ole vaivannutkaan kuin vuodesta 1975.

Keväällä 2006 pääsin taas säännölliseen lenkkeilyyn käsiksi. Tällä kertaa en aikonut maratonille, joten juoksin aikaisempaa lyhyempiä lenkkejä ja maksimissaan kolme kertaa viikossa. Länsiväyläjuoksu 23.4.2006 oli tällä kertaa pituudeltaan 17,4 km ja reitti raskaampi kuin aikaisemmin. Juoksin kisan niin pahassa flunssassa, että henki ei lopussa paljonkaan kulkenut. Aikaani 1.18.49 olen siihen nähden tyytyväinen. Kesällä polvi sitten jumitti niin pahasti, että ei tullut paljoakaan juostua. Syksyllä kävin magneettikuvauksessa ja huhtikuussa 2007 polvesta poistettiin ylimääräistä kalvoa tähystyksessä Jorvin sairaalassa. Kesäkuussa juoksin ensimmäisen lenkin ja syyskuussa polvi taipui jo normaalisti. Loppuvuosi meni kuitenkin vielä polven kuntoutuksen ehdoilla.

Tammikuussa 2008 juoksin jo kolme lenkkiä viikossa (7,5 + 7,5 + 15km). Kevään juoksin ainoastaan 7,5 kilometrin lenkkejä kolmesti viikossa asfaltilla ja pääsinkin mukavaan vauhtiin, kunnes takareisi tulehtui. Länsiväyläjuoksu 27.4.2008 (17,4 km) oli kuitenkin kauden päätavoite ja pitihän se juosta tulehtuneella jalalla: aika 1:18:53. Sitten tulikin viisi viikkoa taukoa ja sen jälkeen pientä juoksentelua kesällä. Mutta kyllä se juoksu tästä vielä jossain vaiheessa lähtee kulkemaan.

Tukholmassa 30.5.2009 tuli taas kerran yritettyä hallittua maratonin juoksemista. Jopa yli 20 km lenkkejä olin juossut, mutta loppukeväästä ei kilometrejä tullut suunniteltua määrää jalkavaivojen vuoksi. Yhteensä kevään aikana tuli juostua 719 km, joka tekee noin 33 km viikossa. Tukholmassa lämpötila oli lähtöpaikalla 25 astetta, josta se vielä nousi juoksun aikana. Ilma ei ollut kuitenkaan tukahduttava, joten lämpö ei tulosta varmaankaan paljoa huonontanut. Juoksu lähti kyllä hyvin, mutta lopussa tuska jalkalihaksissa ja lopulta koko kehossa oli kauhea. Viiden minuutin kilometrejä lähdin juoksemaan, mutta kolmenkympin jälkeen vauhti lähenteli kuutta minuuttia kilometrillä. Kolmekasista lähtien oli todella vaikeaa ja houkutus istahtaa radanvarteen huilaamaan oli kova. Neljänkymmenen kilometrin jälkeen nopeus painui 6.40 minuuttiin kilometriä kohti. Tuli kuitenkin juostua koko matka, vaikka vielä stadionilla meinasin antaa periksi kävelylle. Loppuaika oli 3.52.33. Ainoa joka esti minua oksentamasta maalipaikalle oli kunnioitus historiallista olympiastadionia kohtaan. Kun sitten pääsin istumaan ja nauttimaan virvokkeita olo koheni nopeasti, eivätkä jalatkaan tuntuneet huonoilta kävellessäni laivalle. Olin luvannut, että jos menee kolmeen ja puoleen, niin en juokse puolimaratonia pitempää matkaa enää koskaan. Vielä tässä joutuu yrittämään.

Olin päättänyt jo ennen maratonia, että pidän kesäkuun taukoa juoksemisesta. Heinäkuun alussa juoksin yhden lenkin, mutta eipä tuntunut kivalta. Työmatkapyöräilyä harrastin kuukauden verran. Elokuun puolivälissä kaveri sitten pisti ilmoittautumisen sisään huhtikuussa juostavalle Hampurin maratonille. Syksyllä ei juoksu kuitenkaan maistunut. Vasta vuoden alusta alkoi varsinainen harjoittelu. Suunnitelma perustui harjoitteluun joka toinen päivä: Kovempi viikko noin 40 km (3 x 7,5 + pitkä 18 - 22) ja kevyempi 30 km (2 x 7,5 + 15). Pari lenkkiä jäi jalkavaivojen takia juoksematta ja muutama pitkä vaihtui peruslenkiksi. Toisaalta muutama vapaapäiväksi osunut peruslenkki piteni. Kaikkiaan juoksin ennen Hampuria vuoden alusta 523 km, joka tekee 33 km viikossa. Runsasluminen talvi haittasi viimeistelyä: Vauhtijuoksua ei kerinnyt ennen maratonia paljoakaan tulla ja lyhyt asfalttiin totuttelu kipeytti jalat. Sitten tulivuorenpurkaus Islannissa sekoitti valmistautumista, kun vielä pari päivää ennen kisaa näytti matka peruuntuvan.

Hampurissa 25.4.2010 lähdin viileässä aamussa epävarmana matkaan. Päätin juosta porukan mukana katselematta kelloa joka kilometritolpalla. Reitti oli tosi tasainen: yhtään nousua en havainnut, mutta jossain kympin tienoilla oli pitka alamäki, jossa hidastin hieman tahtia. Jo 15 km kohdalla polveen alkoi sattumaan ja maaliin pääsy alkoi epäilyttämään. Kolme kertaa pysähdyin venyttelemään ja kerran maastokuselle. Vedellä jäähdyttelin polvea juomapaikoilla. Harmi vain, että sienen olin jättänyt pois. Aurinko lämmitti ja kilpailun kuluessa lämpotila nousi nopeasti. Pelkäsin edellisen vuoden 38 kilometrin jälkeisen helvetin toistuvan ja varovasti holkyttelin eteenpäin. Jossain vaiheessa tajusin olevani matkalla omaan ennätykseeni. 40 km kohdalla huomasin mahdollisuuden 3.40 alitukseen ja kiristin tahtia. Loppuaika oli 3.39.56.

Maratonin jälkeen jalkapohjien jänteet kipeytyivät ja lenkkeily jäi vähiin. Kuitenkin oli keväällä tullut juostua sen verran, että ajattelin kympin kisan menevän kunnialla läpi. 12.6.2010 osallistuin Forssan Suvi-illassa maantiellä 10 km juoksuun. Sattui vain hiukan hankala sää: kovin myrsky kahdeksaan vuoteen. Tunsin heti alussa, että maratonharjoittelu oli vienyt kyvyn juosta kovaa. Köpöttelin siinä sitten harvassa letkassa ja uskaltauduin viiteen kilometriin mennessä ohittamaan kolme juoksijaa. Vastatuuliosuuksia ei ollut paljon, mutta ne olivat aivan järkyttäviä. Yksin sain painaa jälkimmäisen puoliskon. Risteyksiin oli reitti selvästi merkitty, joten eksyä ei voinut. Jossain seitsemän kilometrin kohdalla nuori kaveri pyyhälsi ohitseni. Loppumatkan odotin takaa kansainvaellusta, mutta ketään ei kuulunut. Loppusuoraa puskin vastatuuleen pää alhaalla ja kylki edellä, jotta en muuttuisi leijaksi. Aika oli 42,52. Maaliin pääsi 744 juoksijaa, joista yli 700 tuli perille minun jälkeeni. Reitti oli nopea alle puoleenväliin. Loppu oli mutkaisia ja mäkisiä pikkuteitä, joista osa soraa.

Olen kirjoittanut aiheeseen liittyvän artikkelin Kestävyysjuoksijan harjoittelu.


Jukka Tujula jukka.tujula@mbnet.fi